Opekoulutuksen ensimmäisen välitehtävän aiheina olivat
oppimistyylit, oppimaan oppiminen, oppija-analyysi sekä
oppimisstrategiat. Keskityn tässä postauksessa oppimistyyleihin
ja oppimisstrategioihin. Jaoin tämä aiheen käsittelyn kahteen
osaan, joista tämä ensimmäinen keskittyy ”teoriaan” aiheesta.
Postauksen lopussa on tietolähteitä.
Käsitteet - Oppimistyylit, oppimisstrategiat
Keskeiset käsitteet tässä postauksessa ovat siis oppimistyylit ja oppimisstrategiat. Jyväskylän yliopiston kielikeskuksen mukaan ”oppimistyylit ovat persoonallisia ja yksilöllisiä tapoja ottaa vastaan, prosessoida ja palauttaa mieleen informaatiota”. Oppimistyyli siis tarkoittaa jokaisen henkilökohtaista tapaa oppia uusia asioita. Itä-Suomen yliopiston Koulutus- ja kehittämispalvelu puolestaan määrittää oppimisstrategian opiskelijan suhtautumistavaksi opiskeluun. Siis kyse on opiskelijan motivaatiosta opiskeluun.
Muutama sana oppimistyyleistä
Erilaisia oppimistyylejä on paljon, yhden lähteen mukaan jopa 80 erilaista. Eli en käy niitä tässä kaikkia läpi. Käytännössähän ihminen oppii, kun hän kerää tietoa ympäristöstä. Tyypillisesti oppimistyylit jaetaan tiedonsaantitavan mukaan. Tiedonsaantikanavina pidetään ihmisen aisteja: näkö, kuulo ja tunto. Aisteista johdetut oppimistyylit ovat visuaalinen, auditiivinen ja kinesteettinen.
Visuaalinen oppija oppii asiat näköhavainnon kautta. Hän siis oppii näkemällä ja seuraamalla muiden tekemistä. Visuaalisella oppijalla on usein hyvä avaruudellinen hahmotuskyky ja mielikuvitus.
Auditiivinen oppiminen tarkoittaa kuulohavaintoon perustuvaa oppimista. Tällainen oppija kiinnittää huomiota ympärillä olevaan äänimaisemaan, joka voi tukea tai häiritä oppimista. Auditiiviselle oppijalle on tyypillistä, että hän kuuntelee ja kertoo mielellään tarinoita. Mielenkiintoista on, että monet opettajat ovat auditiivisia oppijoita, mikä selittää sitä, että perinteisesti opetuksessa käytetään paljon auditiivisia menetelmiä.
Kinesteettinen oppiminen pohjautuu tuntoaistin. Kinesteettinen oppija oppii fyysisen tekemisen kautta. Hän tarvitsee fyysisesti miellyttävän oppimisympäristön. Kinesteettinen oppija pystyy palauttamaan opitun asian mieleensä muistelemalla oppimistilanteeseen liittyvää tunnelmaa. Hänelle on tyypillistä liikkuminen ja urheiluharrastukset vapaa-aikana.
Toinen lähestymistapa oppimistyyleihin on Kolbin kokemuksellisen oppimisen teoria. Tässä teoriassa oppimistyylit on jaettu neljään luokkaan (omakohtainen kokemus, reflektointi, abstrakti käsitteellistäminen ja kokeileva toiminta). Käytännössä oppija soveltaa jokaisessa oppimistilanteessa jokaista näitä mahdollisuuksien ja omien kokemustensa perusteella. Toisin sanoen Kolb kuvaa oppimistapahtumaa kehänä, jossa oppija siirtyy eri tyylistä toiseen tarpeidensa mukaan.
Oppiminen käynnistyy oppijan konkreettisella, omakohtaisella kokemuksella opittavasta asiasta. Tilanne voidaan simuloida opiskelijoille tai opiskelijat voivat kertoa omista kokemuksistaan. Opiskelijaa, joka soveltaa oppimisessaan omakohtaista kokemusta, kutsutaan Kolbin mallissa aktiiviseksi osallistujaksi. Hän haluaa päästä heti kokeilemaan asiaa käytännössä.
Oppimisen toisessa vaiheessa tätä kokemusta reflektoidaan, eli analysoidaan ja arvioidaan, ja hankitaan teoreettista ymmärrystä. Tässä vaiheessa luodaan pohjaa uusille käsitteille, malleille ja teorioille. Reflektointiin nojaavaa opiskelijaa nimitetään pohdiskelevaksi tarkkailijaksi. Hän pysyy ryhmätilanteissa mieluiten taka-alalla, koska haluaa omassa rauhassa miettiä käsiteltyjä asioita.
Seuraavassa vaiheessa systemaattisen ajattelun avulla luodaan uusia malleja, käsitteitä ja teoriaa, jotka testataan käytännössä kokemuksellisen oppimisen viimeisessä vaiheessa. Systemaattisen ajattelun (abstraktin käsitteellistämisen) opiskelijaa kutsutaan loogiseksi ajattelijaksi. Ajattelija luo ensin oman ajattelumallin käsitellystä asiasta, ennen kuin lähtee testaamaan sitä käytännössä. Kokeilevan toiminnan mukainen opiskelija on käytännön toteuttaja. Käytännön toteuttaja on lähellä aktiivista osallistujaa eli hänkin haluaa nopeasti päästä käytäntöön, mutta toteuttaja toimii vasta, kun on varma, että toteutus menee oikeaan suuntaan.
Pinta- vai syväsuuntautunut oppimisstrategia?
Oppimisstrategia on siis käytännössä opiskelijan motivaatio opiskelua kohtaan. Oppimisstrategia ei ole opiskelijan pysyvä tila tai ominaisuus, vaan omaa oppimisstrategiaa voi kehittää. Lisäksi usein opiskelijan oppimisstrategia vaihtelee eri aineissa. Oppimisstrategiat jaetaan tyypillisesti pinta- tai syväsuuntautuneeseen oppimiseen. Nämä ovat oppimisstrategiajanan ääripäät ja käytännössä strategia on jotain näiden väliltä.
Pintasuuntautunut oppija pyrkii oppimaan tietoja ulkoa ymmärtämisen sijasta. Hän kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, ei kokonaisuuteen. Itsestään selvästi tällainen oppiminen ei tue tiedon rakentumista pitkällä aikavälillä ja usein tavoitteena onkin vain tentistä läpipääsy. Tästä syystä pintasuuntautunut oppija ei aseta oppimiselleen tavoitteita. Pintasuuntautuneen oppijan oppimistulos onkin usein ”nopeasti unohtuvia, erillisiä yksittäistietoja".
Syväsuuntautunut oppija puolestaan pyrkii ymmärtämään lukemaansa. Hän keskittyy kokonaisuuksiin eikä yksityiskohtiin. Toisaalta usein kokonaisuuksien hahmottamisen kautta myös yksityiskohdat pysyvät paremmin mielessä. Syväsuuntautunut oppija myös analysoi, arvioi ja jäsentää tietoa. Hän myös luo itse uutta tietoa ja ymmärrystä asiasta. Syväsuuntautunut oppija siis suhtautuu kriittisesti oppimaansa. Syväsuuntautuneella oppimistulos näkyy parhaimmillaan pysyvinä muutoksina omassa toiminnassa ja ajattelussa.
Jatkan tämän aiheen pohditaan seuraavassakin postauksessa. Analysoin siinä omia oppimistyylejäni sekä oppimisstrategioita.
Lähteet
Oppimisstrategiat. Itä-Suomen yliopisto, Koulutus- ja kehittämispalvelu Aducate.
Oppimistyylit. Jyväskylän yliopiston kielikeskus.
Oppimisen eri tyylit ja strategiat. Jyväskylän yliopisto.
Mitä on oppiminen? Tampereen yliopisto.
Oppimiskäsitykset. Jyväskylän ammattikorkeakoulu.
Lindblom-Ylänne, S., Nevgi, A. (toim.) 2004. Yliopisto- ja korkeakouluopettajan käsikirja. WSOY.
No comments:
Post a Comment